Se aihe, josta monen on vaikea puhua...

Tässä postauksessa ajattelin käsitellä monille ihmisille (mukaanlukien myös minä) vaikeaa aihetta, läheisen menettämistä. 
    Paljon on näitä lehtijuttuja, joissa kerrotaan jonkun nuoren ihmisen kuolleen traagisessa tapaturmassa. Näistä sain voimaa kirjoittaa myös tämän julkaisun. Ehkä tämä auttaa jotakuta saamaan itsensä välittömän surun yli.
    Mielestäni se on ihan sama, oliko kuollut elollinen sitten eläin tai ihminen. Toisille merkitsevät eläimet paljon enemmän kun ihmiset ja toiset ajattelevat että "Mitä sitä nyt yhtä elukkaa suremaan". Surut ovat erilaisia. Toiset kokevat asiat eritavalla. Se meidän ihmisten on vain opittava ymmärtämään.

 
 Surutyö on aina menetyksien jälkeen tärkeää. Surutyössä on monia vaiheita, ja monesti on surevan ihmisen kuultu kysyvän: "Pääseekö tästä koskaan yli?". Mielestäni siitä ei tarvitse päästä yli, täytyy vain oppia elämään sen kanssa. Tästä voidaan toki olla montaa mieltä, mutta minusta se tuntuu helpoimmalta käsittää tälla tavalla.
  Seuraavaksi avaan surutyön eri vaiheita:
    1. Välitön suru
Tämä on yleensä se "shokkitila" kun huono uutinen on kuultu. Se ei tunnu todelliselta, eikä sitä osaa käsittää. Toiset ihmiset itkevät jo tässä vaiheessa, toiset eivät vielä tässä vaiheessa tai ollenkaan. Välitön suru tarkoittaa minulle sitä ensimmäistä tilaa, joka huonon uutisen jälkeen tulee.
    2. Käsittämisen suru
Tämä tila tulee yleensä jonkin ajan (toisille tunteja, päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia) kuluttua. Se kun tajuaa että se elollinen olento ei tule enää takaisin. Tässä vaiheessa yleensä viimeistään itku tulee, jos on tullakseen. Monille ihmisille tämä saattaa tulla vasta hautajaisissa tai muun hautaustavan toteutuksessa.
    3. Käsityksen jälkeinen suru
Tämän olen itselleni huomannut tulleen usein vasta hautajaisten jälkeen. Sellainen tyhjä ollo. Ei oikein tiedä mitä tekisi/ajattelisi. Ajatukset vain harhailee eikä ajatuksistaan saa kiinni. Itse olen tässä tilassa usein todella sekava. Saattaa mennä ruokahalu kuin unikin. Eri ihmisten suru oireilee eri tavoin.
    4. Ylipääsemisen tavoittelu
Mielestäni asiasta ylipääsemistä ei edes kuuluisi tavoitella. Mielestäni täytyisi ennemmin oppia elämään asian kanssa kun päästä yli. Tämä ainakin minusta tuntuu helpommalta kuin ylipääsemisen tavoittelui ja hakeminen.
    5. "Haiku" suru
Kuvaan "haiku" sanalla sitä, ettei tämä henkilö ole enää pelkästään mielessä, kun voi jo ajatella hiukan jotain muuta. Suru saattaa tulla herkkien kappaleiden, kirjojen, uutisten, yms. yhteydessä.

Tämä on minun käsitykseni surutyön eri vaiheista. Jokainen ihminen on yksilö, eikä tämä ole loukkaus ketään kohtaan jos omat suremisen keinosi eivät ole listalla. Ne ovat silti varmasti yhtä hyviä!

  
Elollisen asian, joka on tärkeä asia ihmiselle on vaikeaa menettää. Toistan itseäni, että oli se sitten ihminen tai eläin, voi se tuntua silti aivan yhtä pahalta toisesta. Uskon, että jokainen meistä on joskus tuntenut haikua myös toistemme puolesta. Minulle ainakin nousee aina pala kurkkuun kun luen uutisia, joissa kerrotaan varsinkin nuorten ihmisten kuolemista.
    Itselläni menee suretessa aina ruokahalu ja yöunet. Monesti en saa asiaa millään pois mielestäni. Itselläni on aina auttanut, kun on ollut ystäviä tukena. Ehkä helpottavin asia minulle on ollut yksi asia yli kaiken.
Itkeminen.
    Mielestänni se on taito ja ylpeys, eikä heikkous ja häpeä. Itkemistä ei pidä IKINÄ hävetä. Se on luonollista, ja uskaltaisin jopa väittää että jokainen on meistä joskus itkenyt. Se helpottaa oloa ja tyhjentää pään. Ei tietenkään kaikilla mutta minulla ainakin. Se on ollut minulle aina suurin apu.
    Ruokahalu ja Unet palaavat pikkuhiljaa kun alkaa pääsemään surutyössä eteenpäin. Kun menettämisestä on kulunut vain vähän aikaa, usein kaikki asiat tuntuvat muistuttavan tästä henkilöstä. Se on normaalia. Vähitellen sekin alkaa helpottamaan, ajan myötä.



Pahinta, mitä surevalle voi sanoa ovat seuraavat lauseet:
"Ei se sureminen sitä takaisin tuo"
"Hei eiks tota oo jatkunu jo aika pitkään?"
    Minulle on molemmat sanottu, ja se masentaa entisestään. Suru on jo tuskaa, mutta minulle ainakin nuo lausahdukset ovat tuoneet lisää tuskaa, ja saattanut jopa romahduttaa surutyössä alemmalle tasolle.
    Sen sijaan mitä kannattaa sanoa/tehdä, on henkilö kohtaista. Toisille riittää pelkkä halaus, toiset kaipaavat lohduttavia sanoja kuten "Otan osaa" tai "Tsemppiä ja voimia". Usein kuitenkin se pelkkä halaus riittää.
    En tiedä miten se teillä on, mutta minusta tuntuu aina, että kun joku halaa, alkaa itkettämään vielä enemmän, en sitten tiedä onko tuo joku "refleksi". Minua ainakin.
    Tässä tällaisia "vinkkejä" millä saa ajatuksia muualle:
⦁    Iloisen kirjan lukeminen
⦁    Suklaa, Suklaa, Suklaa... (Suklaa Surun Selättää, SSS)
⦁    Ystävät
⦁    Läheiset ja heidän tarjoamansa tuki.

Yleisiä kysymyksiä, mitä kuulee paljon on:

"Mahdanko mä päästä tästä ikinä yli?"

Niin. No se on tietenkin taas riippuen ihmisestä. Toisillä surutyö kestää muutamia päiviä, toisilla taas jopa kuukausia. Ylipääseminen tuntuu niin kammottavan isolta tavoitteelta, että usein ajattelen että täytyy vain oppia elämään sen kanssa. Niin rumalta ja kamalalta kuin se kuulostaakin.

"Miten mä kestän tän?"

Tähän kysymykseen minusta henkilökohtaisesti on vaikeinta vastata. Kyllä, uskon että jokaisella on sisäisiä voimavaroja joita suruaikana paljon käyttää. Ne tuovat lisää apua. Ja ikinä ei pitäisi yksin kestää. Tukea saa ystäviltä ja läheisiltä.

Nämä ovat niitä kysymyksiä, joita minulta on kysytty kun olen yrittänyt ystäviäni lohdutella. Lohduttaminen on vaikeaa ja pitkäkestoista, mutta palkitsevaa ajansaatossa. Kun tuet ystävää hädänhetkellä, tukee hänkin sinua vaikeina aikoinasi.   
    Tässä siis enemmän tällainen pohdiskelevampi teksti.Jos näitä halutaan lisää, saa ehdotella aiheita kommentti kenttään. Kiitoksia jaksamisestasi lukea!

- Rosa

Taivfas kuva: https://www.google.com/url?sa=i&rct=j&q=&esrc=s&source=images&cd=&ved=0ahUKEwjJvfqm9JHMAhVIAZoKHSynAM8QjhwIBQ&url=https%3A%2F%2Frevandy.org%2F2016%2F03%2F30%2Fwhat-is-heaven-like%2F&bvm=bv.119745492,d.bGs&psig=AFQjCNEccXWBQkNvODPrJ98HxrFi1INCsQ&ust=1460853163462644&cad=rjt

Kynttilä kuva: http://yle.fi/uutiset/suruviestin_vieja_jos_valmistaudumme_suruun_koko_ajan_elamasta_menee_ilo/8785974

Enkeli kuva:  https://mysteryoftheiniquity.com/2011/page/105/

Henkimaailman Mittelöt

Heippa kaikki blogini lukijat! Tänään ajattelin kirjoittaa hiukan erilaisen postauksen.


Tänään siis kirjoitan paranormaaleista kokemuksistani. Tämä teksti ei ole loukkaus ketään kohtaan jotka uskovat/eivät usko henkimaailman olemassa oloon. Henkimaailmastakin on monia mielipiteitä ja monia kokemuksia. Tässä postauksessa kerron vain omia kokemuksiani.


Eli ensin vähän taustoja miksi nään näitä henkiolentoja. Eli siis tämä on "sukukalleus" joka on usean mielestä lahja, mutta usean mielestä myös kirous. Eli siis äitini suvussa todella moni näkee näitä henkiolentoja. Isäni puolella myös nähdään näitä henkiolentoja, mutta isäni ei ikinä ole ainakaan puhunut nähneensä, mutta mummoni sisko kertoi nähneensä joskus jotain henkiolentoja. Olen ensimmäisiä henkiolentoja nähnyt 5-6-vuotiaana. Olen nähnyt myös ennen unia läheisteni kuolemista yms.


Ensimmäinen henki jonka näin, oli Tervakoskella aika vanhassa omakotitalossa. Näin vanhan naisen, joka käveli muutamaan otteeseen käytävää pitkin, ikinä vilkaisemattakaan minuun. Myöhemmin kun keskustelin tästä äitini kanssa. kertoi hän nähneensä saman naisen. Hän kertoi naisen etsivän miestään, joka oli kuollut tuohon kyseiseen taloon. Naisesta huokui hiukan erilainen energia. Hiukan huolestunut ja murheellinen. Sitä tunnetta ei voi oikein sanoin kuvailla.


Seuraavaksi oli vähän pidempi tauko (ainakaan en muista että olisin nähnyt tällä välillä) seuraavan hengen näkemiseen. Näin äitini asuessa Karstulassa Kankaanpäässä miehen, jolla oli musta puku päällä ja se seisoi aina aitan vieressä. Se ei ikinä puhunut, mutta liikehti pienesti kyllä. Äitini kertoi joskus, että kun minä en ollut kylässä, tämä mies oli koputtanut ikkunaan. Äitini oli raottanut verhoja ja siinä mies oli seissyt.


Äiti oli hiukan selvitellyt, kuka tämä mies olisi voinut olla. Myöhemmin selvisi, että se oli ollut paikan omistajan ja hänen veljensä kiusaaja, joka oli kuollut joitakin vuosia sitten. Hän olil aina kiusannut ja terrorisoinut heidän elämäänsä. Ehkä hän olisi halunnut pyytää anteeksi? Ehkä, sitä ei kukaan tiedä.


Samassa paikassa oli äitini nähnyt toisenkin aaveen. Omistajan veljen isä oli kuollut muutamia päiviä sitten, kun eräs mies ilmestyi taloon. Se mies sanoi äidilleni, että halusi hyvästellä vanhan kotitalonsa ennen lähtöään tuonpuoleiseen.


Näitähän on siis nähnyt paljon myös äitini. Niitäkin kokemuksia heittelen aina välillä tänne väliin, jos ne liittyvät omiin kokemuksiini.


Seuraavaksi muisto joka nousee mieleen, on vanhassa lastenkodissani Kauniaisissa. Siellä muistan kuulleeni askeleita ja koputteluita vaatekomerosta. Eräänä yönä se vaatekomero myös aukesi itsestään. En oikeastaan siellä nähnyt ilmestyksiä kuin kerran. Muistan kun shortsi housuinen poika seisoi selin minuun nurkassa kun olin vaihtanut huonetta. Hetkessä tämä poika oli kuitenkin jo poissa.


Energioita ja "se on lähellä" tunteita saatan tuntea montakin kertaa päivässä. Se johtuu yliherkkyydestäni henkimaailmaan. Täällä maailmassa on muutamia ihmisiä, joille tämä "lahja" on suotu. He ovat eräänlaisia lähettiläitä, joiden "tehtävä" on selvittää näiden henkien keskenjääneitä asioita maapallolla. Niitä ei kannata pelätä. Ne voivat olla vahvoja tai heikkoja. Nämä vahvat henget juurikin saattavat liikutella esineitä yms. Heikommat juutikin noina energioina yms.


Seuraava henkiolennon näkeminen oli nykyisessä lastenkodissani Hollolassa. Olin kävelemässä bussipysäkille, kun luulin nähneeni ystäväni tiellä. Jäin odottamaan tielle, että hän kävelisi luokseni. Se ei sittenkuitenkaan ollut ystäväni, sillä se ei liikkunut minuun päin, katseli vain. Aloin taas tuntea erilaisia energioita. Yritin puhua tytölle, mutta hän ei vastannut. Lähdin siitä sitten kävelemään bussipysäkille enkä ole sen jälkeen tätä tyttöä nähnyt.


Kummitätini oli ottanut minusta muutaman kuvan. Siinä kuvassa oli myös ikkuna, josta heijastui muutamat kasvot ja muutamat ihmishahmot. Tämäkin oli minulle todella outoa, sillä olen aina luullut etteivät ne voi tulla mihinkään kuviin.


Kerran joskus talvella, olin kävelemässä ystäväni kanssa lastenkodilleni päin. Yht'äkkiä aloin tuntea erilaisia energioita ja "se on lähellä" tunteita. Tämä mies siis käveli perässämme! Tälllä miehellä oli tumma puku. Kun me pysähdyimme, sekin pysähtyi. kun me kävelimme eteenpäin, sekin käveli. Uskon ettei se uskaltanut tulla lähemmäksi ystäväni läsnäolon vuoksi. Ajattelin kuitenkin joskus mennä sinne pimeällä uudestaan ja etsiä tämän miehen ja jutella tälle.


Viimeisin kohtaamiseni on kummitädilläni ollessa yötä. Talo on todella vanha, joten aavistelin jo aiemmin että tulisin näkemään jotakin. Kummitädilläni on iso peili siellä talossaan. Peilin kaautta näin ikkunassa heijastuksen, jossa oli tyttö syömässä pöydän ääressä. Pian tämä näky kuitenkin katosi. Kun katsoimme leffaa, minusta tuntui kuin joku olisi seissyt vierelläni hetkisen. Yöllä heräsin erilaisiin ääniin. Kuulin askeleita ja lattian narinaa. Sitten ovelle käveli se sama tyttö, jonka olin nähnyt aikaisemmin. Nuori tyttö, jolla on aina välillä pehmonalle mukanaan. Tuntui kauhean surulliselta ja yksinäiseltä. Tyttö kävi siis ovella, ja lähti hetken tuijotettuaan minua pois.


Siitä lähtien minulla on ollut tunne, että tämä tyttö seuraa minua. Olen nähnyt hänestä myös väläyksiä. Nyt kuitenkin selvitin asiaa. Puhuin kahden meedion kanssa tilanteesta. Minulta kysyttiin, uskonko entiseen elämään, ja sanoin uskovani. Olin aiemmin ihmetellyt, miaten kummitädistäni on tullut minulle todella läheinen niin nopeasti, sillä yleensä en luota ihmisiin niin nopeasti. Tämäkin kuitenkin selvisi minulle.


Olen harrastanut kanavointia useamman kerran. Kanavoinnilla tarkoitetaan rentoutumista ja energiaa vapauttavaa meditaatio hetkeä, jonka voi toteuttaa missä vain rauhallisessa paikaasa, jossa ei ole häiriö tekijöitä. Sain tämän avulla yhteyden siihen pieneen tyttöön jonka näin siellä kummitädilläni. Tämä tyttö kertoi olevani henkioppaani.


Henkiopas on siis henki, joka opastaa sinua eri elämänvaiheissa. Jokaisella on oma henkiopas, ja kanavoinnilla voi mm. saaada häneen yhteyden. Hän voi auttaa sinua vaikeissa ratkaisuissa ja pelastaa sinut "läheltä piti" tilanteissa. Heidänkään neuvoille ei kuitenkaan kannata olla liian sokea.


Eli siis tyttö keroi minun olleeni entisessä elämässäni koira, ja että kummitätini oli minulle jo tuollouin todella läheinen. Epäilen hänen siis olleen ehkä omistajani, ehkä emäni, ei sitä tiedä kuin kysymällä!


Eli siis tässä vähän erilainen postaus! Kommentoikaa toki omia henkikokemuksianne kommentteihin, niitä on hauska lukea! Kommentoikaa toki, jos haluatte että kirjoittaisin esim. spiritismistä, automaattikirjoituksesta, yms. erilaisista henkiin yhteydenotto tavoista? Kommentoikaa siis jos haluatte! Voi myös pyytää kirjoittamaan lisää tällaisia. Pidittekö? Hyviä päivänjatkoja teille!


Rosa